1930-luvun pulakausi Suomessa ei ollut mikään irrallinen kansallinen kriisi, vaan kyseessä oli osa koko teollistunutta maailmaa koskettanutta lamakautta. Suomalaisen talonpojan näkökulmasta katsottuna asetelma oli vain poikkeuksellinen entisaikoihin verrattuna. Hallayön aiheuttama kato oli konkreettinen ja tunnistettavissa oleva ongelma, josta tiedettiin selviydyttävän – jos ei heti seuraavana suvena niin ainakin lähitulevaisuudessa. Maa ja sen tuotto oli mielletty toimeentulon turvaksi. Nyt tilanne oli kuitenkin ennen kokematon: pula ei ollutkaan maidosta ja leivästä vaan niiden ostajista. Raha lakkasi liikkumasta. Pulavuosina Kalajokilaaksossa kulki kansan keskuudessa paljon puhuva lausahdus: yksi kymppi kiertää kylää.

1920-luvun kasvun vuodet

1920-luvun jälkimmäisellä puoliskolla Suomessa elettiin voimakkaan taloudellisen kasvun vuosia. Ilmapiiri oli luottavainen, ja usko tulevaisuuteen eli vahvana. Takana oli kansaa repinyt ja taloudellista kurjuutta syventänyt sisällissota. Talouden voimistuminen yhdessä yhteiskunnallisia jännitteitä lievittäneiden uudistusten myötä tarjosi pohjan vasta itsenäistyneen maan kehitykselle. Tämä näkyi myös Haapajärvellä isäntien toimissa: uutta peltoa joko ostettiin tai raivattiin, tilojen konekantaa kasvatettiin ja muitakin investointeja tehtiin.

[Kuva: Kumisevalaisia halkojen vyörytyksessä]
Kumisevalaisia halkojen vyörytyksessä Lohijoella Pitkälläkankaalla.

Kaupallisen maatalouden näkökulmasta lähtökohtia paransi entisestään vuonna 1925 valmistunut Ylivieskan–Iisalmen poikkirata. Sen houkuttelemana eri kyläkulmille suunniteltiin omien meijereiden perustamista, eivätkä ne jääneet pelkiksi haaveiksi vaan ne myös toteutettiin. Maatalouden ohella uudesta radasta hyötyi myös sahateollisuus. Tämä näkyi myös käytännössä, sillä Haapajärvellä toimi pulaa edeltävänä aikana peräti kuusi sahaa. Muukin liiketoiminta kukoisti, sillä pitäjässä oli 1920-luvun lopulla peräti 22 kauppiasta, kun runsasväkisemmässä Nivalassa heitä oli 17.

Mutta kaikelta putosi pohja pois talouspulan romahduttaessa niin tuottajahinnat kuin kantohinnatkin. Väärään suhdannevaiheeseen tehdyt investoinnit johtivat ulosmittauksiin ja konkursseihin sekä talonpoikien osalta äärimmillään myös maatilojen pakkohuutokauppoihin.

Pakkovasara paukkuu

Vaikka pakkovasara paukkui Haapajärvellä tiuhaan tahtiin, niin se ei kuitenkaan ollut kaikkein vaikeimmassa asemassa ollut kunta Kalajokilaaksossa. Kun Haapajärvellä pakkomyyntien osuus pitäjän kaikista viljelmistä oli 9 prosenttia, niin vastaava suhdeluku naapurikunnassa Reisjärvellä oli peräti 22. Haapajärvellä poikkeuksellista oli myös se, että peräti viidennes huutokaupoista jäi toteutumatta liian alhaisen ostotarjouksen vuoksi.

Toukokuussa 1932 annetussa laissa asutushallitukselle annettiin oikeus käyttää etuosto-oikeutta pakkomyynneissä. Lain perusteella se sai oikeuden huutaa tilan valtiolle. Lunastetut tilat oli tarkoitettu asutuskäyttöön tilattomille, mutta maatalousministeriön harkinnan mukaan tila tai osa siitä voitiin luovuttaa entiselle omistajalle tai hänen omaisilleen.

[Kuva: Karjamaja ja karjaemäntä]
Karjamaja ja karjamajaemäntä Haapajärven Pykälössä.

Maakiinteistöpankki sai vastaavan lunastusoikeuden vuoden 1933 alusta alkaen. Aluksi pankilla oli etuosto-oikeus vuoden 1934 loppuun, mutta sitä kuitenkin jatkettiin aina vuoteen 1936 saakka. Pakkohuutokaupalla myytävien maatilojen lunastusmahdollisuutta valtiolle pidettiin erittäin tärkeänä. Näin haluttiin varmistaa se, ettei tiloja pystyttäisi myymään reilusti alle niiden todellisen arvon.

Vuosien 1929–1936 aikana Haapajärvellä pakkohuutokaupattiin 72 viljelmää. Se oli 9 prosenttia kaikista pitäjän maatiloista. Valtakunnallisesti vastaava suhdeluku oli noin seitsemän prosenttia ja Kalajokilaakson osalta kymmenen prosenttia.

Mainituista myynneistä 15 kauppaa jäi yritykseksi sen vuoksi, ettei myytävästä kiinteistöstä tehty hyväksyttävää tarjousta. Tämä ei välttämättä merkinnyt omistajan lopullista selviytymistä velkaongelmistaan, vaan hän oli edelleen tiukasti sidoksissa velkojansa tahtoon. Ulosottoprosessi oli aina mahdollista aloittaa uudelleen, ennen kuin velka kuoleentui vanhentumisen myötä. Kauppakirjan tekoon asti johtaneita pakkohuutokauppoja Haapajärvellä oli siten 57.

Pakkomyyntiin menneistä maatiloista omistaja vaihtui 34 viljelmällä, joten entiselle omistajalle tai hänen lähisukulaisilleen palautui puolestaan 23 tilusta. Pääosa näistä, 17 maatilaa, pelastui valtion lunastustoimien avulla. Pääasiallisesti paikallisten pankkien omistuksen kautta kierrätettiin kolme ja yksityisten ostajien välityksellä samoin kolme maatilaa.

Pakkohuutokaupat Haapajärvellä vuosina 1929–1936
  1929 1930 1931 1932 1933 1934 1935 1936 Yhteensä
Haapajärvi 1 5 4 2 5 12 2 2 33
Kuusaa   1 1 4 5 11 12 55 39
Yhteensä 1 6 5 6 10 23 24 7 72

Kriisistä selviytymisen voidaan katsoa jättäneen jännitteitä maaseutuyhteisön sisälle: mitkä tilat lunastettiin valtiolle, ja kuka isännistä tai hänen sukulaisistaan sai jatkaa entisen viljelmän omistajana? Haapajärvellä, kuten muualla Kalajokilaaksossa, tilan koolla oli merkitystä – mitä suurempi viljelys oli, sitä varmemmin se selviytyi. Tilansa lopullisesti menettäneillä katkeruus oli sitäkin syvempi.