Kokkolassa tehtiin tiistaina historiaa. Kaupunki heräsi tuona aamuna yliopistokaupungin hienoon ja kunnianarvoisaan elämään. Kaduilla liikkui opiskelijoita salkkuineen ja kasseineen, silmälaseineen ja aurinkolaseineen, hymyillen ja vakavina, eli kaikissa niissä mielialoissa, missä opiskelijat kaikkina aikoina ja kaikkialla maailmassa liikkuvat ja elävät.

Lienettekö kuullut, miten emäntä Mari Rämeen kesäyliopistoasia edistyy? Mistäpä te sen tietäisitte, mutta omat luotettavat lähteemme Rämeenkylästä kertovat meille seuraavaa:

Toisena helluntaipäivänä, tarkemmin sanottuna maanantaina, päättivät Rämeenkylän isännät ja emännät lähteä ihan hyötähyviään Kokkolaan, yliopiston avajaistilaisuutta seuraamaan ja samalla katsomaan ihan eläviä professoreita silmästä silmään. Kukaan heistä ei ollut sellaista elävää todella nähnyt, niin paljon kuin professoreista puhutaankin. Mari kyllä rellesti tuntevansa professori-akateemikko Vilkunan ”erittäin hyvin” jo nuoruuden ajoilta alkaen. Oli yhdessä tanssittu piirileikkiäkin Nivalassa ja oltu parina sellaisessa hauskassa vaihteluleikissä kuin: ”Älä ystävä armas luule, että olen sinun siteesi…” jne. Kalle siinä sai jo aiheen pistää, että kohta se on Vilkuna ollut Mari-neidin nuoruudensulhanen…

Mutta asiaan. Oli päätetty lähteä Kokkolaan viiden hengen henkilöautolla. Komeasti ihan. Kalle lähti jo etukäteen ilmoittamaan, että Mari saapuu silloin ja silloin eli heti kun on lypsänyt lehmät. Nuoret olivat omilla helluntaiteillään ja ne tiet ovat nykyisin pitkät alkaen Kalajoelta aina Ouluun ja Kokkolaan saakka, puhumattakaan välietapeista.

No niin, Kalle auttoi navettatöissä niin pitkään kuin osasi ja ennätti. Lähti sitten puvun vaihtoon. Ja tähän lähtöön sitten kätkeytyykin Marin ”yliopistoraaman” huippu. Herra ja isäntä Kalle pisti näet nimittäin navetan oven ulkoapäin hakaan ja Mari jäi lehmineen sisälle ilman mitään pääsytietä tai pakoreikää.

Lehmät lypsettiin ja aika kului uhkaavasti lähtöhetkeä kohti. Mari peuhasi navetassa kuin leijona, potki ovia ja luukkuja, mutta mikään ei auennut. Ehtoon jo ehtiessä pitkään Mari teki viimeisen tepposen: irroitti navetan ikkunan ja ryömi siitä ulos. Hame repesi ylhäältä alas asti, housut niin ikään ja tukka takertui ikkunan vanhaan naulaan. Siinä hetkessä luettiin isäntä Kalle Rämeen kuolemantuomio toimeenpantavaksi heti ja ilman armoa.

Mutta kun Kokkolan yliopistomiehet yön päälle palasivat, oli Marin navettaseikkailu muuttanut muotoaan, saanut naurun vaaleanpunaisen sävyn, joka päättyi yökahvinjuontiin ja niin väkevään, että se valvotutti matkamiehiä lopun yötä. Mari itse vanhana ja viisaana ei juonut tulokahvia.

Niin että elämä on jatkuvaa yliopistoa niin siellä kuin täälläkin.