Ylivieska teki Rämeen Marille kummemman tepposen kuin Oulu tai Kokkola. Rämeen Mari raukka eksyi Ylivieskassa popliinitakin ostosmatkalla. Voi taivas. Asia koetettiin salata niin pitkälle kuin mahdollista, mutta tulihan se ilmi kuitenkin. Eksymisen syyksi Mari valitti sitä, että kun asemakaava, on niin sekaisin ja että kun ei vuosikymmeniin ole käynyt koko Ylivieskassa ja että kun nykyään kaikki kasvaa ja paisuu ja että mitä se Ylivieska on mennyt sillä lailla asioitten edelle.

Mutta Ojan Anttia ei hämätty asemakaavalla eikä liikakasvamisella. Asia oli yksinkertaisesti siten, että Mari oli jotenkin töpperöitynyt.

– Iän mukana töpperöityy, Antti valitti. Mutta Mari vastasi ettei hänen ikänsä ollut kummemmin töpperöittänyt häntä kuin muitakaan. Päin vastoin hän se joutui muistin lokeroista oikomaan vääristyneitä asioita useammin kuin kerran. Mikäli vain herrat Rämeen ukot asian tunnustavat.

Mutta tähän Ylivieskan eksymiseen ei tuonut lohtua mitkään aikaisemmat sielun tai ruumiinvoimien voitot. Eksyminen oli tositapaus, nolo ja masentava, varsinkin kun se sattui Marille. Ojan Iita paremminkin olisi lyönyt asian lossiksi ja valitellut väsymystä ja kuitannut koko jutun sillä, että hän varsin laiskuuttaan kulki miten vain.

Mutta Marin kohdalla oli asia toisin.

Ei ollut hymyn häivää Marin huulilla, kun Ojan Antti tavoitti Marin autorämällään. Alavieskaan vievältä tieltä, vaikka Marin olisi pitänyt suunnistaa Rämeelle päin.

– Minä kävellä töppyröin ja kahtelen Ylivieskaa. Ostelkaa te Iitan kanssa koska minä olen jo osani ottanut, Mari valisti ja lähti sukeltamaan Ylivieskan keskustaan.

Ja niin vain kävi, että aikansa ”sukellettuaan” meni päässä jotenkin kaikki sekaisin. Piti suunnistaa Rämeelle päin, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, mihin suuntaan olisi pitänyt lähteä vaeltamaan eikä sisu antanut myöten kysyä.

– Ehtiiköhän Antti autorämällään. Kaipa Ylivieskastakin jonnekin pääsee, vaikka suuntaa ei tiedäkään.

Antti ja Iita saivat kovalla kyselemisellä tietää, että harmaaseen ulsteriin ja punaiseen huiviin pukeutunut ja pakoteitä kantava akka oli mennyt sinne ja sinne päin. Ei ainakaan Rämeelle päin, pikemminkin Alavieskan suuntaan, neuvoi joku ukonkäppyrä kylän keskustassa.

Ja sieltä Mari löydettiin parin kilometrin päästä Alavieskan tieltä ”matkalla kotiin Rämeelle”. Ihasteli kevätmaisemia ja kuunteli leivosia ja odotteli autokyytiä.

Tulihan se kyyti, mutta auton oven auettua kuului ensimmäisenä Iitan siunaukset ja ihmettelyt. – Lopuksi kuitenkin sovittiin, ettei asiasta hiiskuta mitään kotona Rämeellä.

Kuten ei hiiskuttukaan…