Kun ihmisellä on oma parveke, hän ei enää tässä maailmassa tarvitse mitään muuta. Tuskin tulevaisuudessakaan. Tarkoitan kaupunki-ihmistä. Ja tarkoitan kaupunkitaloa, jonka seiniin voi mukavasti liittää parvekkeita, joita maalaiset kutsuvat kanahäkeiksi, hienotunteisimmat lintuhäkeiksi tai vähemmän hienotunteiset vain kopperoiksi.

Oli miten oli.

Kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät omista taloa eikä parveketta. Siis omistamattomiin tai kuulumattomiin.

Talon ja parvekkeen omistava kaupunkilaistuttavani sanoi tässä taannoin minulle näin ikäästi:

– Tule veikkonen juomaan iltakahvia minun parvekkeelleni.

Ja minä lipevästi vastaamaan:

– Minä tulen mielelläni juomaan iltakahvia sinun talosin parvekkeelle ja kenties myös katsomaan vähän maisemia. Eikös parvekkeilta myös katsota maisemia?

– Eipä juuri maisemia. Kahvia vain…

Sitten eräänä keskikesän iltana koitti elämäni tilaisuus. Minä join parvekkeella kahvia. Sitä ennen suoritettiin seuraavanlaisia toimenpiteitä:

Rouva vei parvekkeen reunalle ikkunalla kukkivan punaisen kukan ja toi parvekkeelta pois mattopiiskan, harjan ja pari tyhjää kaljapulloa ja puolitusinaa pölyrättejä.

Sitten vielä rouva raukka kaiken kiireen keskellä kantoi parvekkeelle pienen pyöreän pöydän ja sen lähelle keittiön jakkaran ja tietenkin pöydälle revinnäispellavaliinan ynnä luonnonkukkia vaasiin. Ja taas parvekkeelta tuotiin pois joku pahvilaatikko, jossa oli säilytetty mikäpä sen tietää mitä, vanhan kukkavaasin ja suuren pinon rikkoutuneita kukkapurkkeja.

Ja sitten vääntäydyin minä kaikessa loistossani ylös parvekkeelle pyöreän pöydän ääreen punaiselle jakkaralle luonnonkukkavaasin ääreen ja keskelle pulla- ja piparkakkurunsautta ja hivelevää kahvin tuoksua.

Talon rouva raukka ja herra parka katsoivat päältä kun vieras herra mässäsi parvekkeella ja joi kahvia ihan yksinään, kuten aina muulloinkin kaikkina elämänsä päivinä.

Ei mahtunut parvekkeelle kuin yksi kerrallaan.

Mutta tämä rouva raukka ja herra parka jakoivat parvekeihanuutta kaiken uhallakin muillekin eikä vain itselleen. Uskoni Suomen kansan jaloihin ominaisuuksiin kohosi uuteen kukoistukseen.

Katselin myös parvekemaisemaa. Näin naapuritalon seinän, toisen talon pihamaan, jossa oli avoin roskalaatikko ja tyhjiä tynnöreitä. Mutta mitä noista. Tulipunainen kukka tuoksui parvekkeen reunalla ja tuuli lenseästi ja kahvi oli kerrassaan erinomaista. Vasta pitkän ajan kuluttua luovutin paikkani rouva raukalle ja hän taas puolestaan herra paralle.