Sananmukaisesti sain kokea jäisen pääsiäisen. Ensin kävelyä jäätä pitkin parikymmentä kilometriä ja sitten kolme ihmeen jännittävää, elämysrikasta ja hurmiokasta päivää lumen ja jään keskellä. Taivas tuntui nousseen kilometrejä korkeammalle, tähdet välkkyivät kirkkaammin kuin ennen ja aurinko valoi tämän jäisen maailman ylle pehmeää ja sovittavaa lämpöään. Olen aina kaivannut seikkailua Pohjois- tai Etelämantereella jään ikuisen hiljaisuuden keskellä vähän niinkuin Herman Melvillen kuuluisassa valaskirjassa Moby Dickissä eli Valkoisessa valaassa kerrotaan. Tai niinkuin R. B. Robertson on kertonut valaanpyynnistään Etelämantereen kuolleessa ja kimaltavassa maailmassa teoksessaan Miehiä ja valaita.

Mutta joskus toive toteutuu nätimmin kuin romaaneissa tai matkakirjoissa koskaan. Ei muuta kuin reppu selkään ja sitten napajäätiköille. Tällaisen tempun tein pääsiäisen pyhien aikana ja se temppu lienee parhaita ja miellyttävimpiä temppujani temppurikkaassa elämässäni.

Kaikki tämä tapahtui vielä oman maakunnan rajojen sisällä, tarkemmin sanottuna Kalajoen pitäjään kuuluvien Maakallan ja Ulkokallan vaiheilla, jäätiköillä ja avovesillä.

Tuntui kuin olisi tosiaankin hypännyt jollekin vieraalle planeetalle, jossa askelta vartioi korkeat, siniset jääpilarit ja edessä vilkkui sininen meri, jonka rannalla kohosi jäänsinisiä, outoja kaupunkeja.

Ja tämän maailman keskellä asuu varmastikin maailman miellyttävintä jääkansaa, majakanvartijoita, radioasemanhoitajia, hylkeenpyytäjiä ja kalastajia. En liene koskaan tavannut niin viljalti vieraanvaraisuutta kuin täällä, eikä minkään takana kuultanut mitään laskelmointia, niinkuin tahtoo täällä mantereella olla asianlaita. Mikä annettiin ja tarjottiin, se annettiin eikä siinä sen enempää muistelemista.

Ja ne jutut huimista seikkailuista jäisellä aavikolla ja ovelien hylkeiden parissa. Siinä olisi tullut monen illan radionauhat samalla istumalla ja romaani vielä päälle, mutta… Kylässähän sitä vain oltiin, mutta sitä kylää ei kyllä unohdeta. Jo alku Kalajoen rannalta eräästä tärkeästä ”tukikohdasta” oli enemmän kuin lupaava ja kun sitten patikoimme tuon parinkymmenen kilometrin taipaleen matkan päähän, täyttyi alun lupaus satakertaisesti.

Ei merta edemmäksi kalaan sanotaan, mutta merelle patikoimaan, pakisemaan ja hylkeitä katselemaan voi aina mennä – kunhan se tapahtuu Pohjanlahden perukoilla. Suotta kaivata etelä- tai pohjoisnapaa, kun ne voi löytää Kalajoen Kallankarin seutuviltakin.